Kait se kuitenkin henkisesti stressaa aina vähän, ku näytteestä löytyy syöpä nuorelta potilaalta tms. Ja tutkimustyö ei todellakaan ole mitään iloista näpertelyä, akatemiassa kilpailu maineesta ja etenkin rahasta on armotonta. Virallista työaikaa tutkijalla ei ole, koska päivät venyvät helposti 12-tuntisiksi, kun artikkeleita on pakko julkaista, jos haluaa että uskottavuus säilyy ja rahoitus jatkuu.
No, en usko että kokenut patologi, joka katselee syöpänäytteitä päivät pitkät jaksaa hirveästi ahdistua nuorenkaan syöpädiagnoosista, sillä kaikkeen tottuu... Ilman mitään taipumuksia empatiakyvyttömyyteen tms. Patologin lausunto menee sitten leikkaavalle lääkärille, joka usein tekee jatkosuunnitelman tiimissä (esim. patologiapalaverissa) jossa on paikalla eri alan lääkäreitä ja yhdessä pohtivat, mitä kullekin potilaalle kannattaisi tehdä.
Itse olen tehnyt työtä sekä sairaanhoitajana että tutkijana (biokemistinä), joten minun kokemukseni on mm. seuraavia: Potilaan heikko vointi tai jopa kuolema koskettaa ja itkettääkin, mutta ajan kanssa siihen oppii suhtautumaan ammattimaisesti. Ammattimaisuus tarkoittaa sitä, että hyväksyy sen, ettei kaikkia aina voi pelastaa. Se on surullista, mutta työ on silti tehtävä ja elämän kuuluu muuten jatkua. Sitten valmistellaan vainaja kuljetusta varten, lohdutetaan omaisia ja jatketaan seuraavan potilaan hoitamiseen. Kylmää? Välttämätöntä jos aikoo työtä tehdä. Eikä tarvitse itseään kylmettää tietoisesti, kuten jo sanoinkin, kaikkeen tottuu niin ettei niitä murheita enää kotiin töistä kanna.
Ja tutkijan elämästä... Olen ollut aikaisemmin ennen sairaanhoitajan uraani tutkijana kolmisen vuotta ja itse koin työn melko vapaaksi. Ei ollut työaikaa, joten saatoin tulla yhdeksältä-kymmeneltä ja olla sitten pitempään. Tein vain 8-tuntisia päiviä, koska sain itse valita teenkö esim. 8 vai 12-tuntisia. Pakko ei ole ylipitkiä päiviä tehdä kenenkään. Tai jos oli meno päivällä, menin ja tein tunnit myöhemmin. Koska työ oli itsenäistä, sain itse suunnitella päiväni kulun ja sen, mitä tein milloinkin. Apurahojen hakeminen ja pätkätyöläisyys on kyllä stressaavaa aina kun jakso on päättymässä, sen myönnän, mutta ei se arkipäivää erityisemmin stressannut eikä kuormittanut ainakaan minua mitenkään kovasti. Jäin pois tutkimustyöstä lapseni sairastuttua, en siksi etten olisi pitänyt tutkimustyöstä. Mielestäni sairaanhoitajan työ on 10 kertaa stressaavampaa kuin tutkijan työ. Ja myös fyysisesti paljon kuluttavampaa.